Viimeksi kun katsoin Pinokkion (useita vuosia sitten), inhosin sitä syvästi. Siihen nähden katselukokemus ei ollut niin kamala, kun muistot elokuvasta olivat hieman liioiteltuja, eikä kritiikkiä tarvitsekaan antaa niin paljoa kuin ennakkoon aavistelin. Siltikin Pinokkio Disney-klassikkona sijoittuu suosikkilistani häntäpäähän.
Edelleen Lumikin lailla Pinokkiossa on havaittavissa huomattavaa teknistä osaamista, jota ei odottaisi vuonna 1940 ilmestyneeltä piirroselokuvalta, ja toki musiikkikin on ihan hyvää, mutta se ei kuitenkaan loista erinomaisuudellaan. Parhaita lauluja ovat When You Wish upon a Star (Tähti toiveen toteuttaa), josta on tullut yksi tunnetuimpia ja suosituimpia lauluja Disneyltä, sekä Pinokkion nukketeatterissa laulama I've Got No Strings (En köysiä mä tarvitse), jossa on aika tarttuva melodia.
Elokuvan hahmot eivät ole parhaasta päästä disneyhahmoja. Pinokkio itse on aika ärsyttävän tyhmä pieni nukke, Geppetto vähän höpsähtänyt vanha ukko, jossa ei ole sen enempää syvyyttä. Figaro ja Cleo, Geppetton lemmikit, ovat myös vähän ärsyttäviä ja jopa turhia hahmoja. Sen sijaan pahiksiin on näköjään panostettu enemmän. Rehti Repo esimerkiksi on välillä aika hauska hahmo, ja muut pahikset ovatkin sitten oikein kunnon pelottavia pahiksia, välillä liiankin pelottavia. Ehdottomasti paras hahmo on kuitenkin Samu Sirkka, jonka persoonallisuuden varaan koko elokuva rakentuu.
Ehkäpä yksi syy sille, että Pinokkio ei elokuvana oikein innosta, on se, ettei siinä ole samanlaista ajatonta tunnelmaa kuin esimerkiksi juuri Lumikissa. Pinokkiosta näkee heti, että siihen on vaikuttanut hyvin paljon aikansa arvot ja ajattelutapa. Paras esimerkki tästä on suosikkilainaukseni elokuvasta: ”Mihinkä näyttelijä omaatuntoa tarvitsisi?” Tietenkin Pinokkion sanoma on ajankohtainen vielä nykyäänkin, mutta tuntuu vain siltä, että ajan myötä sen uskottavuus on ehkä hieman karissut.
Sinällään arvostan sitä, että lastenelokuvissa on jonkinlainen selkeä opetus tai sanoma. Pinokkiossa niitä on jopa useita: kuuntele omaatuntoa, oikein tekeminen palkitaan (ja päinvastoin...) ja valheella on lyhyet jäljet (tai pitkä nenä), näin muutamia mainitakseni.
Pakko on kuitenkin kommentoida sitä, kuinka nämä opetukset tuodaan elokuvassa esille. Mielestäni Pinokkio on nimittäin aivan kammottava elokuva. Olen näin aikuisenakin välillä aivan kauhuissani siitä, mitä elokuvassa tapahtuu, ja kiitän onneani siitä, etten nähnyt tätä lapsena. Jotkut traumat olisin varmaan saanut. Pinokkion pahikset ovat jotenkin todella pelotavia. Stromboli ja Ajuri itsekkyydessään ja rahanhimossaan ovat oikeastaan hyvin realistisia hahmoja, mikä lisää heidän pelottavuuttaan, ja Monstro-valaasta on nimensä mukaisesti tehty oikea hirviö.
Ihmettelenkin ennen kaikkea sitä, minkä ikäisille Pinokkio on suunnattu. Ihan pienille lapsille en haluaisi sitä kyllä näyttää. Aikuisille taas elokuva ei tarjoa ehkä yhtä paljon elämyksiä kuin jotkin muut Disney-elokuvat. Kohderyhmä jää siis aika kapeaksi, ja mielestäni Disney-elokuvien tulisi olla koko perheen elokuvia, niin että vanhemmat voisivat katsella niitä yhdessä lastensa kanssa. Siinä Pinokkio ei mielestäni onnistu.
Tähtiä: **
Ohhoh! Vain kaksi tähteä moiselle klassikolle.
VastaaPoistaTämäkin oli reilu arvostelu ja erinomaista että otat siinä huomioon kohdeyleisön.
Hauska seurata elokuvateollisuuden kehitystä, sekä teknistä että eettistä. Tuntuu siltä, että ennen keskityttiin ihan eri kysymyksiin kuin nykyisin, kun kyseessä on se mitä on sopivaa esittää lastenelokuvissa. :)
Nykyajan lastenohjelmia syytetään väkivaltaisuudesta ja jopa siitä, että nykyajan löyhtynyt moraali on löytänyt tiensä niihin. Ehkä se on osittain totta. Varsinkin piirrossarjoissa, jotka on tehty myymään leluja lapsille, henkinen sisältö jää ehkä melko ohueksi.
Koen silti, että nykyään tuottajilla on parempi ymmärrys siitä mikä on millekin kehitysvaiheelle sopivaa. Disney on mielestäni pitänyt elokuviensa eettisen sisällön kiitettävänä ja jopa parantanut sitä.
Itse nautin siitä ettei esitettävä materiaali ole liian pliisua ja turvallista. ;)