3. Fantasia

Täytyy myöntää, että katsoin tämän ihan ensimmäistä kertaa tällä viikolla, mikä on kyllä hieman häpeällistä kun kyse on tämän tason klassikosta. Fantasiahan on siis elokuvaklassikko jo ihan yleisen mittapuun mukaan, ei ainoastaan Disney-elokuvien joukossa. Se on oikeastaan enemmän taideteos kuin elokuva, ja voin sanoa, että rakastuin Fantasiaan välittömästi.

Fantasia koostuu seitsemästä eri musiikkikappaleesta, jotka on kuvitettu eri tavoin. On aivan mahtavaa, että Disney on tehnyt tällaisen elokuvan, joka perustuu täysin klassiselle musiikille. Ties kuinka monet lapset ovat tutustuneet näihinkin klassisiin sävellyksiin Fantasian kautta. Minua ainakin se ilahduttaa!

Fantasia pyrkii tarjoamaan katsojalle paitsi oivaltavia kuvituksia musiikkiin, myös mahdollisimman aidon konserttikokemuksen. Musiikin soittaa Philadelphian sinfoniaorkesteri kapellimestarinaan Leopold Stokowski, joita nähdään myös ruudulla aina kappaleiden välissä. Elokuva jopa alkaa orkesterin asettumisella paikoilleen ja soittimien virittelyllä, kuten oikeissakin konserteissa. Minut ainakin se johdatti elokuvaan mukavasti luoden odottavan tunnelman. Elokuva sisältää myös väliajan, jonka jälkeen sama asettautuminen koetaan uudestaan. Joku saattaisi olla eri mieltä kanssani, mutta minusta se on ihastuttavaa. Orkesteri on tärkeässä osassa elokuvaa, eikä sitä vain sysätä sivuun muun elokuvan tieltä.

Minusta on ihailtavaa, minkälainen kappale on uskallettu valita elokuvan alkuun. Johann Sebastian Bachin Toccata ja fuuga d-molli on kuvitettu täysin abstraktein kuvioin. Tarkoituksena on kuvata mielikuvia, joita saattaa tulla mieleen kun kuuntelee orkesteria konserttisalissa. Kappale keskittyy täysin musiikkiin, tuoden hienosti ilmi sen, mikä on ollut koko elokuvan tausta-ajatuksena. Musiikki on inspiroinut kaiken animaation jota kappaleessa nähdään, ja kaikki kuviot seuraavat todella hyvin musiikkia. Hieman kyseenalaista on ehkä se, jaksavatko lapset seurata tällaista kuvaa, varsinkaan nykyajan ADHD-lastenohjelmiin tottuneet lapset. Minä kuitenkin jaksan, ja mielestäni tämä on loistava aloitus elokuvalle.

Seuraava kappale on Tsaikovskin Pähkinänsärkijä, jonka kuvitus on jo selkeämpää ja sisältää oikeita hahmoja. Kappale alkaa keijujen tanssilla, joka sopii loistavasti herkän musiikin kanssa yhteen. Keijujen jälkeen kuvassa nähdään veikeitä tanssivia sieniä, jotka myös sopivat aivan täydellisesti musiikkiin. Sienien tanssikohtaus on melkeinpä lempikohtaukseni koko elokuvassa. Keijujen ja sienien lisäksi kappaleessa nähdään kukkien ja kalojen tanssia, mutta ei mitään varsinaista juonenkerrontaa.

Vähänkö söpöjä sieniä!

Sen sijaan seuraava kappale kertoo aivan selkeän tarinan. Kyseessä on Paul Dukasin säveltämä Noidan oppipoika. Taustalla on ikivanha tarina noidan oppipojasta, jonka taiat hieman menevät mönkään. Dukas on siis säveltänyt musiikin tarinan pohjalta, ja musiikin pohjalta on piirretty animaatio, jossa Mikki Hiiri näyttelee pääosaa noidan oppipoikana. On ihmeellistä, miten hyvin musiikki ja kuva kertovat yhtenäistä tarinaa, niin että jokainen yksityiskohta osuu kohdilleen.

Igor Stravinskyn Kevätuhriin on tarinaksi liitetty kuvaus elämän synnystä Maapallolla. Musiikista on aika taitavasti poimittu teemoja tarinaan, johon sitä ei alunperin ole tarkoitettu: varsinkin dinosaurusten elämästä ja kuolemasta kertova osuus on hyvin liitetty musiikin eri vivahteisiin. Itse tarinaa seuratessa ei voi välttyä ajatukselta ”eihän se ihan noin tainnut mennä”, taiteilijan vapauksiakin on sen verran käytetty. Pisteet kuitenkin siitä, että dinosauruksia ei mitenkään ole inhimillistetty eikä tarinaa todellakaan kaunisteltu.

Väliajan jälkeen vuorossa on Beethovenin Pastoraalisinfonia. Sitä kuvittamassa nähdään joukko antiikin Kreikan taruolentoja: yksisarvisia, fauneja, kentaureja, Pegasos ja muita lentäviä hevosia sekä joitakin jumalia. Tämä kappale ei mielestäni ihan yllä edellisten tasolle. Ajoittain hahmojen tanssi ja muu touhuilu kyllä sopii ihan hyvinkin musiikkiin, mutta minua hieman häiritsee niiden hupsu ulkonäkö. Hahmot ovat ehkä vähän liian karikatyyrimäisiä, ja välillä esimerkiksi kentaurien animointi on hieman kömpelöä. Sen lisäksi tarina yrittää olla mielestäni vähän liian hauska. Kappaleen lopetus tosin on kaunis, kun Diana ampuu taivaalle tähdet ja kaikki jotenkin rauhoittuu loppuun.

Kuitenkin elokuvan heikoin osa on mielestäni Amilcare Ponchiellin Tuntien tanssi, jossa strutsit, virtahevot, norsut ja krokotiilit esittävät baletin. Kappale on hieman tylsä; piirrettyjen eläinhahmojen tanssi ei ole erityisen mielenkiintoista. Oikeana balettina nähtynä tilanne olisi varmaan toinen. Kaiken kaikkiaan baletin muuttaminen koomiseksi ei ole kiva idea, varsinkin kun komiikka on näin stereotyyppistä. Kauniiseen musiikkiin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota sähellyksen keskellä.

Ave Maria

Fantasian lopettaa kappale, jossa kuullaan Modest Musorgskin Yö autiolla vuorella sekä Franz Schubertin Ave Maria. Kappale kuvaa epäpyhän ja pyhän taistelua, ja siinä nähdään alussa paholainen kätyreineen riehumassa ja tanssimassa, kunnes yhtäkkiä kirkonkellojen ääni ajaa ne takaisin piiloihinsa. Musiikki vaihtuu Ave Mariaan, ja kuvassa nähdään rauhallinen pyhiinvaeltajajoukko kulkemassa eteenpäin. Kappale on hyvin dramaattinen, alussa jopa pelottava, ja hyvin intensiivinen loppuun asti. Vaikka tunnelmat vaihtuvat ääripäästä toiseen, musiikki vaihtuu kesken kappaleen ja tarina ei itsessään ole kovin monimutkainen ja kerro mitään kovin yksityiskohtaista, kappale on yhtenäinen kokonaisuus. Erityisesti Ave Marian soidessa musiikki ja kuva sopivat toisiinsa upeasti: molemmat ovat pehmeitä, rauhallisia ja hieman eteerisiä. Lopetus on siis aivan täydellinen Fantasialle, ja Yö autiolla vuorella/Ave Maria on ehdottomasti elokuvan paras osa. Aiheutti jopa kylmiä väreitä.

Animaation ja klassisen musiikin yhdistäminen on Walt Disneyltä melkoinen oivallus. Ja kun yhdistäminen tapahtuu kokoillan elokuvassa, huomaa kyllä että häneltä ei ainakaan uskoa itseensä puuttunut. Niin, täytyy kyllä myöntää, että usein jään aika sanattomaksi Walt Disneyn nerouden edessä.

Tähtiä: ****